Jimmy pääsi viikonloppuna suutelemaan erästä ystävätärtään, ja päätyi valitellen siihen, että ei tuntunut missään. Kokemus oli sekin, ja ei nyt mikään huonokaan suudelma. Se on kuitenkin omistuista, koska jotenkin olen aina uskonut johonkin suudelman elämää suurempaan voimaan, joka pysäyttää veret, oli kumppani kuka tahansa ei-vastenmielinen. Hassuinta tässä kaikessa on niin, että Jimmy on katoavan hetken uskonut olleensa ihastunutkin tähän ms. S:ään. S on jotenkin uskomaton ihminen - jos kyseessä olisi miessukupuolen edustaja, karttaisin viimeiseen asti. Kaunis, fiksu, kiltti, mukava, melko miellyttämishaluinen, mutta kuitenkin todella järkevä ja omanarvon tunteva ihminen. Eettiset arvot kohdillaan. Eli oikeastaan juuri sellainen, johon antaisin itselleni luvan rakastua, jos hänellä olisi vastaavia tunteita, ja jos se suudelma olisi tuntunut merkitsevän edes vähän jotakin.

No, keskustelimme siinä kuitenkin illan aikana hieman erilaisista suutelutyyleistä ja siitä, kuinka kummallisia mieltymyksiä joillakin voi olla. Emme kuitenkaan päässeet loppupeleissä keskustelussa puusta pitkään. Myös mietimme sitä, miksi naiset leimataan ihmissuhteissa niiksi, jotka ripustautuvat ja ovat liikkeissään liian nopeita - ja että pieninkin asia merkitsisi naisille liikaa. Näistä meillä kaikilla oli kuitenkin vastakkaisia kokemuksia. Kuinka moni poika onkaan olettanut päässeensä poikaystävän paikalle ensisuudelman jälkeen? Kuinka monta kertaa poika ei ole ymmärtänyt lausetta "Mä en ole varma tahdonko jatkaa" tai "En kyllä ole kiinnostunut muuten kuin kaverina"? Toisinaan ne tärkeimmät lausahdukset sivuutetaan, ja seuraavaksi kännykkä piippaa tekstivietiä "lähdetkö kahville tai leffaan, mä tarjoan!" Ja seuraavaksi itketään, kuin nainen on johtanut harhaan jne., jos erehtyy vastaamaan myöntävästi kutsuun. Onko asia nyt tosiaan sitten niin, että kutsuihin, joissa herrashenkilö lupautuu maksamaan, täytyy vastata ei kiitos? Eikö tosiaan riittänyt, että sanoi, ettei ole kiinnostunut?

Joskus ihmetyttää, miksi ylipäänsä parisuhteita pitää vatvoa niin paljon. Eikö asioiden vain voi antaa mennä omalla painollaan? En muista, milloin olisin viimeksi kirjoittanut näin monta kysymysmerkkiä blogitekstiini.

Mr. V otti yhteyttä, tapaamme ehkä vielä tässä lomalla. Ystävinä. (?)

Jimmy have an idea. She thinks there might not be such a thing at all. It would not even make any sence. So they say Jimmy is just too cynical. That she doubts. Still she does believe in something - she believes in great, huge, perfect passion.

Noniin, Jimmy melkein lakkasi kirjoittamasta, mutta palasi lopulta tietokoneen ääreen miettimättä sitä, tuleeko kukaan lukemaan näitä tekstejä koskaan. Ei? Hyvä. Kyllä? Jim olisi iloinen.

Maailma on todella herättänyt mielessäni kysymyksen: mitä ihmettä se rakkaus muka on? Sitä, että löydetään ihminen, jonka kanssa tahtoo viettää koko elämänsä? Jakaa ilot, surut, onnen ja kokemukset. Hyvä näin, sitten Jimmy saa laskettua itselleen... no, ainakin 3 Tosi Rakkautta. Kuinkas ollakkaan, kaikki ovat naisia. Minulla on siis rinnallani elämän suuria rakkauksia, osa ala-asteen ensimmäisiltä luokilta, osa yläasteelta ja niin edelleen. No mutta, entä intohimo? Niitä tottakai löytyy. Ensimmäisenä kirjoittaminen, piirtäminen ja once-in-the-lifetime kokemukset. The greatest passion koettiin viisitoistakesäisenä ja päästettiin karkuun. (Tyypillistä?)

Miten ihmeessä naiset löytävät sen koko paketin? Missä on mies, jota todella voisi himoita, mutta jota voisi samalla kunnioittaa? Joku sellainen siis, joka ei olisi kusipää. Jimmyllä on ollut kuitenkin taipumusta niihin. Ainakin ajatusten tasolla.

En tosin pidä siitä, miten ihmiset muuttuvat kohdattuaan Rakkauden. Eräs ystävistäni on vähän kuin minä, saalistaja. Ei siis negatiiviseen sävyyn Manizer, vaan puhtaasti, syvimmältä olemukseltaan juureton, nuori nainen, joka ei osaa rakastua. Mitä meille on tässä maailmassa? Toinen ystäväni taas on miesmaultaan hiukan omituinen - kaikki poikaystävät upeita tyyppejä, siinä en väitä vastaan - mutta kokonaisuudessaan mieltymys on melko tavallinen. Kuten voi odottaa, hänellä on myös parisuhdelinjalla eniten kokemusta.

Jim tahtoo todella tietää, onko maailmalla vielä jotain tarjottavaa. Hän ehkäpä tapaa jonkin ajan päästä erään miespuolisen ystävänsä, jonka kanssa oli vipinää, kun tutustuivat. Hah, tunnen kyllä itseni tällä hetkellä varsin kyyniseksi, täytyy ehkä myöntää. Pidän enemmän sanasta realisti. Tosin se en, totta tosiaan, varmasti ole.

Koeviikko on pahasti päällä, ja Jimmy on tehnyt parhaansa stressin selättämiseksi. Näyttää pahasti siltä, että tulevaisuudessa saksan opiskelu katkeaa tai vaihtuu lyhyeeseen. Fysiikan vihoviimeinen koe on takana, ellei joudu uusintaan. Kokeita muutenkin sopivasti purkissa, ja vähällä lukemisella on selvitty. Maantiedon kurssityö on ainut, mmikä tällä hetkellä painaa päälle. 10 sivullista Bahama-saarista viikonlopun aikana. Luultavasti täytän työn kuvilla. Löytyisi edes ohjeet jostain.

Paras keino selvitä koeviikosta on ssiis tämä: keskity vain niihin aineisiin, jotka kiinnostavat. Siksi löin fysiikan täysin laimin, ja selasin kirjaa n. 15 sekuntia todetakseni, etten siitä silti mitään ymmärrä. Innolla odotan, että näen tulokset.

Tällä hetkellä pää lyö sen verran tyhjää, ettei tekstiä tule. Ei voi mitään.

Jimmy päätti kadota hetkeksi blogistaan, ja epäilinpä jättäväni bloggauksen kokonaan, mutta ei onnistunut. Puoleen vuoteen ei ole tosiaan tullut kirjoitettua - ei sillä että kamalasti olisi ollut kirjoitettavaakaan.

Se on todella outoa huomata, että tässä sitä on vihdoin vapauduttu peruskoulusta. Elämä menee ihan mukavaa rataa - sopivan leveää ja pitkää. V on nyt taakse jäänyttä, samoin M. Toisinaan asioista siis voi päästä irti. Olen yrittänyt kysyä itseltäni, että mitä minä oikein tarkalleen ottaen tahdon elämältä ja muilta ihmisiltä, mutta eipä ole vastausta kuulunut. Mitä näihin asioihin tulee, olen ollut hyvinkin hiljaista sorttia aina.

Pää on välillä ollut repeillä liitoksistaan, kun ajatuksia tuntuu olevan välillä liikaa, välillä liian vähän. Joskus tuntuu turtuvan hirveästi, aivan kuin elämässä ei oikeastaan olisi mitään jäljellä. Ihan niinkuin pitäisi tuntea, kokea ja olla vähän enemmän.

Ihmissuhteet Jimmy on onneksi saanut suhteellisesti kasaan. Yksi vanhakin ystävyys on kovasti elvytyksen alla, ja uusia syntynyt. En ole koskaan ollut kummoinen kontaktin luoja, mutta kyllä tämä tästä.

Eilinen kiertää kamalasti päässä. Se on palauttanut niin vahvasti mieleen marraskuun seitsemännen, joka on itseasiassa viime aikoina nostanut päätään muutenkin. Onko tämä nyt joku uusi kansantauti? Perinnöllistäkin? Etsitään mahdollisia yhteisiä sukujuuria Hitlerin kanssa. Ja mitä, oliko 7.11.2008 ylibuukattu? Olen yrittänyt selvittää, kuinka kauan ennen Jokelaa P-E oli laittanut videoita nettiin. Eipä paljoa auta vanhat lehtileikkeet. Ehkä turhaa spekulaatiota, mutta jotenkin jäi sellainen fiilis, josko M. S. olisi aikaistanut poismenoaan reilulla kuukaudella poliisin ylimääräisen huomion takia. Muuten ko. tapahtuma on kuitenkin niinkin tarkka kopio. Videot, tekstit, ihan kaikki. Todistettavastihan Saari myös kuunteli saman tyyppistä (raskasta metallia) musiikkia edeltäjänsäkin.

Ja entä, missä ovat ihmiset tällä hetkellä? Pohtivat mikä meni vikaan. Mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Toimiko poliisi väärin. Voimme tapella vaikka kuinka kauan siitä, kenet pitäisi erottaa virastaan, kuka teki virheen ja olisiko tältä voitu välttyä (mihin on muuten niinkin selkeä vastaus kuin että kaiken järjen mukaan ei) tai sitten voitaisiin todella kääntää katseet tulevaisuuteen. Mitä teemme jatkossa toisin? Tai voisiko edes tehdä? Jos nuori voi pahoin, nuori voi pahoin. Toimitaan miten vain, niin on aina olemassa nuoria, jotka eivät tahdo, osaa, uskalla tai voi hakea apua. On minullakin ollut hetkiä, joilloin olisi oman hyvinvointini takia ollut parempi käydä keskustelemassa jonkun ammattilaisen kanssa, mutta meninkö? Aivan oikein, en. Asia jäi siihen, että mainitsin siitä lomakkeessa koululääkärille. Lääkäri kysyi minulta asiasta, enkä osannut vastata. En usko, että sen enempää olisi voitu tehdä. Ei sillä, etteikö suomalainen  nuori saa apua - me emme halua sitä.

Toisaalta, on ihmisiä, jotka tahtoisivat ammattiapua. Syystä tai toisesta sitä ei saa. Useimmiten, kun nuorista puhutaan, apua olisi, jos osaisi hakea. Jos jaksaisi taistella itsensä takia. Mutta kuinka moni todella jaksaa? Masentuneena oman itsensä arvostus on kovin rajallista. Sille ei voi mitään.

Emme me koskaan saa tietää, ketä kuuluisi syyttää viimeisen vuoden 2 kouluammuskelusta. Se on kamalan väärin, mutta asiaa ei voi auttaa. Aiheesta lukeneena uskallan väittää, että kyseisten henkilöiden olisi ollut turha odottaa hakevan apua - omasta mielestään heissä ei ollut mitään vikana. Molemmat vaikuttivat rationaalisilta, järkeviltä ihmisiltä, joten minusta ketään ei voi syyttää siitä, että nämä kaksi nuortamiestä tarvitsivat apua ja tukea. Kuka olisi osannut sanoa niin? Koulukiusaus ei näy eikä kuulu, valitettavan useissa tapauksissa. Toki on niitäkin tapauksia, kun suljemme silmämme ja korvamme. Sillekään emme enää voi mitään. Kukaan opettajista ei voi millään arvata selvitellessään kahden pienen pojan välituntista tappelua, jota molemmat osapuolet sanovat "vain leikiksi", että toinen pojista päättää kymmenen vuoden päästä ladata pistoolinsa ja kävellä sisään kouluunsa mielessään mädän yhteiskunnan korjaaminen.

Ehkä kehitymme, ehkä emme. Ehkä amerikkalaistumme.

Salut, mon ami!

Jimmy vetää nyt sanansa takaisin. Tai ei kaikkia, siinä olisi liikaa hommaa. Mutta tuo M asia. Miksi, miksi, miksi? V tilanne on vähän liian hankala, ei nyt pysy asiat päässä järjestyksessä ollenkaan. Suoranaisesti ei ahdista, mutta vaivaa silti. Jimmy on ollut hiukan poissa päiväjärjestyksestä tämän koko peruskoulun 3. viimeisen viikon. Kokeita tullut ja mennyt, eikä asiat silti ole kohdistunut oikeisiin asioihin.

Pitäisi yksinkertaisesti tehdä plusmiinus lista Vstä ja Mstä, mutta eipä siitäkään ehkä mitään tulisi. Ei toista tunne tarpeeksi hyvin. Kaukosuhteeseen en ehkä ole valmis? Mutta olenko toisaalta myöskään valmis päästämään irti tällaisesta mahdollisuudesta? M sen sijaan asuu lähellä, tyyppi on melko helppo, ja ehkä juuri sellainen, mitä juuri nyt tahdon. Ei mitään liian vakavaa.

Tosiaan, voin sanoa, etten aina edes tunnista itseäni. Tämä ei ole yhtään tapaistani.