Ärsyttää kamalasti ihmiset, jotka kärsivät omasta laiskuudestaan ja valittavat siitä muille. Jos ei ole selkärankaa ottaa sitä mitä tahtoo niin turha on muille tihrustaa. Sitä jää sitten lehdelle soittelemaan ja oma moka.

Välillä tuntuu, että yhteys ystäviin katkeilee. Ensinnäkin on niitä erityisen paljon merkinneitä ihmisiä, jotka olivat vain hetken elämässäni vaikka kuinka kovasti koitin rakastaa. Toiset ihmissuhteet eivät kai vain ole tehty kestäviksi. Sitten ihan normaalin ystävyyssuhteet tuntuvat rakoilevan välillä mistäkin syystä. Toiset ärsyttävät suunnattomasti, sitten minä ärsytän toisia ja sitten on se pakollinen kritiikki. Miksi ihmeessä täytyy muistuttaa niistä asioista, joita toinen on koettanut kovasti unohtaa, jos tietää sen? Törmäsin siihen ongelmaan syksyn puolella, ja täytyy sanoa, että se tuntui. Luulisi, että jos on minut pidempään tuntenut, että tietää mitä voi sanoa satuttamatta. Mutta ei kai sitten.

Hienoisessa viinikrapulassa menin kouluun, kärsin käsien ja vähän jalkojenkin särystä kovasti. No tiedämpä, että en ihan heti toista sitä temppua. Oma vika.

Jollain tapaa on ollut tänään itsekäs olo ja on vituttanut. Pitäisi keksiä jotain kestävämpää aktiviteettia ennen kuin teen jotain typerää. Ei sillä ettenkö tekisi harva se päivä. No antaa olla. Ihan turha kirjoittaa kun ei keksi mitään kirjoitettavaa. Pöh.