Jimmy päätti kadota hetkeksi blogistaan, ja epäilinpä jättäväni bloggauksen kokonaan, mutta ei onnistunut. Puoleen vuoteen ei ole tosiaan tullut kirjoitettua - ei sillä että kamalasti olisi ollut kirjoitettavaakaan.

Se on todella outoa huomata, että tässä sitä on vihdoin vapauduttu peruskoulusta. Elämä menee ihan mukavaa rataa - sopivan leveää ja pitkää. V on nyt taakse jäänyttä, samoin M. Toisinaan asioista siis voi päästä irti. Olen yrittänyt kysyä itseltäni, että mitä minä oikein tarkalleen ottaen tahdon elämältä ja muilta ihmisiltä, mutta eipä ole vastausta kuulunut. Mitä näihin asioihin tulee, olen ollut hyvinkin hiljaista sorttia aina.

Pää on välillä ollut repeillä liitoksistaan, kun ajatuksia tuntuu olevan välillä liikaa, välillä liian vähän. Joskus tuntuu turtuvan hirveästi, aivan kuin elämässä ei oikeastaan olisi mitään jäljellä. Ihan niinkuin pitäisi tuntea, kokea ja olla vähän enemmän.

Ihmissuhteet Jimmy on onneksi saanut suhteellisesti kasaan. Yksi vanhakin ystävyys on kovasti elvytyksen alla, ja uusia syntynyt. En ole koskaan ollut kummoinen kontaktin luoja, mutta kyllä tämä tästä.

Eilinen kiertää kamalasti päässä. Se on palauttanut niin vahvasti mieleen marraskuun seitsemännen, joka on itseasiassa viime aikoina nostanut päätään muutenkin. Onko tämä nyt joku uusi kansantauti? Perinnöllistäkin? Etsitään mahdollisia yhteisiä sukujuuria Hitlerin kanssa. Ja mitä, oliko 7.11.2008 ylibuukattu? Olen yrittänyt selvittää, kuinka kauan ennen Jokelaa P-E oli laittanut videoita nettiin. Eipä paljoa auta vanhat lehtileikkeet. Ehkä turhaa spekulaatiota, mutta jotenkin jäi sellainen fiilis, josko M. S. olisi aikaistanut poismenoaan reilulla kuukaudella poliisin ylimääräisen huomion takia. Muuten ko. tapahtuma on kuitenkin niinkin tarkka kopio. Videot, tekstit, ihan kaikki. Todistettavastihan Saari myös kuunteli saman tyyppistä (raskasta metallia) musiikkia edeltäjänsäkin.

Ja entä, missä ovat ihmiset tällä hetkellä? Pohtivat mikä meni vikaan. Mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Toimiko poliisi väärin. Voimme tapella vaikka kuinka kauan siitä, kenet pitäisi erottaa virastaan, kuka teki virheen ja olisiko tältä voitu välttyä (mihin on muuten niinkin selkeä vastaus kuin että kaiken järjen mukaan ei) tai sitten voitaisiin todella kääntää katseet tulevaisuuteen. Mitä teemme jatkossa toisin? Tai voisiko edes tehdä? Jos nuori voi pahoin, nuori voi pahoin. Toimitaan miten vain, niin on aina olemassa nuoria, jotka eivät tahdo, osaa, uskalla tai voi hakea apua. On minullakin ollut hetkiä, joilloin olisi oman hyvinvointini takia ollut parempi käydä keskustelemassa jonkun ammattilaisen kanssa, mutta meninkö? Aivan oikein, en. Asia jäi siihen, että mainitsin siitä lomakkeessa koululääkärille. Lääkäri kysyi minulta asiasta, enkä osannut vastata. En usko, että sen enempää olisi voitu tehdä. Ei sillä, etteikö suomalainen  nuori saa apua - me emme halua sitä.

Toisaalta, on ihmisiä, jotka tahtoisivat ammattiapua. Syystä tai toisesta sitä ei saa. Useimmiten, kun nuorista puhutaan, apua olisi, jos osaisi hakea. Jos jaksaisi taistella itsensä takia. Mutta kuinka moni todella jaksaa? Masentuneena oman itsensä arvostus on kovin rajallista. Sille ei voi mitään.

Emme me koskaan saa tietää, ketä kuuluisi syyttää viimeisen vuoden 2 kouluammuskelusta. Se on kamalan väärin, mutta asiaa ei voi auttaa. Aiheesta lukeneena uskallan väittää, että kyseisten henkilöiden olisi ollut turha odottaa hakevan apua - omasta mielestään heissä ei ollut mitään vikana. Molemmat vaikuttivat rationaalisilta, järkeviltä ihmisiltä, joten minusta ketään ei voi syyttää siitä, että nämä kaksi nuortamiestä tarvitsivat apua ja tukea. Kuka olisi osannut sanoa niin? Koulukiusaus ei näy eikä kuulu, valitettavan useissa tapauksissa. Toki on niitäkin tapauksia, kun suljemme silmämme ja korvamme. Sillekään emme enää voi mitään. Kukaan opettajista ei voi millään arvata selvitellessään kahden pienen pojan välituntista tappelua, jota molemmat osapuolet sanovat "vain leikiksi", että toinen pojista päättää kymmenen vuoden päästä ladata pistoolinsa ja kävellä sisään kouluunsa mielessään mädän yhteiskunnan korjaaminen.

Ehkä kehitymme, ehkä emme. Ehkä amerikkalaistumme.