Otsikossa se tulikin. Tänä vuonna vappu ei mennyt niin perinteisissä merkeissä, useimmiten olemme hölmöilleet jotain isommassa porukassa, nyt vähän hajallaan. No kivaa oli silti, ja nyt vappupäivänä sain lisäksi kehiteltyä kevään ensimmäiset rusketusrajatkin.

Ei ole ollut mitään kirjoiteltavaa, joten taukoa on ollut. Ei nytkään mitään erikoista ole, kunhan kertailen tapahtumia. M tilanne on yhä sama, joten alan luopua toivosta. Jos sellaista on enää olemassa. Joku taisi jättää Pandoran lippaan auki? Eli kyllä, Muhammed ei ole lähtenyt kohti vuorta. Hän uskoo, että on olemassa se minimaalinen, entisestään katoava mahdollisuus, että jokin korkeampi voima siirtää vuorta. Ja miksi niin tapahtuisi? Koska Muhammed uskoo niin.

Huomena suuntaan kohti tuntematonta. Eli Tamperetta. Miittiä ensikesän leirin tiimin kanssa. Ja tiimikoulutus myös.

Jimmy haistoi mustarouskua ja meni ihan diudiu. Harjoittelin tänään tekemään itselleni ranskanletin ja hyvinhän se jo sujuu.

Mietin, että koska on aika siirtää asiat taka-alalle. Kuinka kauan voi antaa asioiden vaikuttaa näkyvästi esimerkiksi nyt koulu-yhteisössä. Vappujuhlassa naamiaiset, ja pukuihin kuuluvat aseet kiellettiin. Ymmärrän kyllä hyvin miksi, mutta koska tulee aika varoa tällaisia asioita? Tai milloin kaikki rajoitukset edes selvitetään meille. Tiedä häntä.

"Mikä on vikana nykynuorissa?" Se, että he elävät teini-ikänsä tämän päivän maailmassa. Yksinkertaistetusti he elävät nuoruutensa helvetissä. Jokainen, joka ei ole kokeillut elää teini-ikänsä kuohuja nykypäivässä, voi jättää ne "minun nuoruudessani" -muistelot väliin, kun tullaan valittamaan meidän touhuista. Totta kai vanhemmilla, isovanhemmilla ja ETENKIN pikkuvanhoilla opettajilla on ollut niin paljon vaikeampi nuoruus kuin meillä. Mutta onko niin? Totta kai ymmärrän sen, että sodan ajan lapset ja nuoret elivät äärimmäisessä pelossa, tuskassa ja kokivat kärsimystä, mutta ennen kuin on kokenut tämän päivän kauhut, on turha myös haukkua tämän päivän nuorisoa. We just have to handle this fuckin' world. Elämä ei ole meille enää niin yksinkertaista. Asiat ovat toisin. Me olemme toisin, okay?

Eli yksinkertaistettuna, olen äärimmäisen kyllästynyt 60++ liikunnanopettajaani, joka ei yksinkertaisesti voi jättää meitä rauhaan meidän käyttäytymisen ja tapojen suhteen. Aina löytyy jotain, joka on niin toisin kun silloin kun hän oli nuori. Emmekä me osaa arvostaa kaikkea sitä mitä olemme valtiolta saaneet. Kuinka emme ole joutuneet elämään siinä maailmassa, jossa hän eli nuoruutensa. Että meidän ei pitäisi, me emme saisi, me emme ymmärrä. Kuka meidät ovat kasvattaneet? Tai ei, sehän on kai niin, että olemme tehneet valintamme itse, me olemme itse kasvaneet sellaisiksi kuin olemme.

Mutta niin, sillä, joka ei ole samaa kokenut, ei ole varaa arvostella. Maailma muuttuu jokaisen sukupolven myötä. Huonompaan, parempaan, lopulta kuitenkin huonompaa. Me olemme oravanpyörässä.